Kohti revontulihuippua

Useita vuosia kestänyt auringon minimivaihe pitäisi olla lopuillaan, ja tälle talvelle on jo povattu kovasti revontulia. Olen seurannut aktiivisesti auringossa tapahtuvia purkauksia, ja tähän mennessä suurimmat revontulipiikit taisivat olla jo alkusyksystä. Lapissa kelit eivät vain suosineet ollenkaan ja myrskyt jäivät näkemättä. Revontulia on kuitenkin ollut muutenkin  ihan mukavasti, vaikka auringonpilkkujen määrään nähden on ihmeen hiljaista ollut.

Aakenuksella paukkuu

Syksyn ensimmäisiä revontulia odotin syttyväksi 9. syyskuuta, kun oli lupailtu myrskyksi yltyvää aktiivisuutta. Tällä kertaa taivas oli kirkas, ja näytti hyvältä. Mentiin veljen kanssa Kätkäsuvantoon tuulastamaan, ja siinä olisi hyvä kuvata samalla revontulia öisellä järvellä. Soutumatkalla järvelle näkyi itätaivaalla himmeä haitari, mutta siihen se sitten jäikin. Kaikki aktiivisuus oli internetistä löytyvän statistiikan mukaan ollut ja mennyt päivällä valoisan aikaan, joten myrskystä olivat päässeet nauttimaan ehkä ihmiset aivan toisella aikavyöhykkeellä… Kaloja sentään näkyi järvellä ihan mukavasti.

Kuutamo valaisi syyskuussa Kätkäjärvellä, mutta revontulimyrsky oli jo hiipunut.

Ensimmäisiä revontulia pääsin kuvaamaan lopulta vasta 29. syyskuuta. Aktiivisuutta oli kyllä ollut jälleen mielin määrin, mutta mitäpä sitä sateella tekisi. Kyseisenä syyskuun iltana keli natsasi, ja revontuliennuste näytti lupailevan jotain pientä kivaa. Kuvauspaikaksi valikoitui perinteinen kaudenavauspaikka, Karinnokka Kittilän kirkonkylällä. Menin paikalle illankajon aikaan, ja aika pian pohjoistaivaalla erottui jo jotain himmeän vihreää. Ensimmäinen kunnon kaari syntyi itätaivaalle ja sen jälkeen se parkkeerasi hidasliikkeisenä pohjoisen horisontiin. Sumu alkoi vallata maisema, kun keli taisi olla jo pakkasen puolella. Sumun ja revontulten latistumisen takia hyppäsin polkupyörän päälle ja suuntasin kotiin. Vielä hetkeä ennen katuvaloihin siirtymistä huomasin, että pohjoisen taivaalle syntyi komea revontulihaitari. Koitin saada sitä kuvaan kovassa sumussa. Haastavaa, mutta tunnelma oli jännä. Aika usein kysytään, että äänteleekö revontulet. Tuskimpa. Nyt pitää kuitenkin sanoa, että olin kuulevinani nopealiikkeisestä revontulihaitarista ritinää. Taisi olla öisen mielikuvituksen tuotetta…

Ilta hämärtyy Ounasjoella, ja kauden ekat revontulet hiipivät esiin.

Revontulet syttyivät idästä.

Ruskaa ja revontulia, kausi on alkanut!

Kaari parkkeerasi pohjoisen taivaalle.

Revontulihaitari yllätti vielä poismennessä sumun takaa. Pakkasessa kuului kummaa ritinää.

Syyskuu ei muuta sitten antanutkaan, mutta heti lokakuun alkuun pääsin kokemaan taas Ounasjoen rannassa hienon esityksen. Pakkasin kotona pilkkireppuun kamerakamppeet ja hyppäsin pyörän selkään. Tällä kertaa ei tarvinnut odotella yhtään, koska olin huomannut revontulikaaren jo kotipihassa. Päätin ottaa kuvia todella lyhyillä suljinajoilla ja napoa ne sitten videoksi. ISO 4000 silmään, ja ajat tippuivatkin 1.4 aukolla jo alle sekuntiin, vaikka ei ollut kuutamostakaan valaisuapua. Revontulia olikin jokapuolella, ja olisi melkein saanut olla kaksi runkoa mukana. Toisaalta ehdin kerrankin  nauttia näytöksestä rauhassa, kun kamera ruksutti omiaan. Kirkkaat väripläjäykset pääsivät muutamaan kertaan yllättämään. Etenkin länsitaivaan suoranainen revontuliromahdus oli huikeaa katseltavaa, kun mukana oli myös punaista väriä. Lopussa revontulet siirtyivät etelätaivaalle ja vihreän kaaren vieressä sykki vinhasti punaisia läikkiä siellä täällä, mahtavan näköistä! Illan revontulista olisin varmasti saanut parempia stillejä ilman videokokeiluja, mutta kyllä tuli ihan hyvää matskua myös liikkuvana.

Vinhasti liikkuva haitari, joka ei kestänyt kauaa.

Etelätaivaalla punaista vihreän vierellä.

Kittilää tulitetaan. Tässä oli vauhtia ja väriä ihan tosissaan. Valotusaika 0,8 sekuntia!

Yläpuolellakin hyllyi ja heilui.

Lokakuun alusta revontulia saikin odotella lokakuun loppuun. Meneillään oli valtava revontulimyrsky, ja taas olivat pilvet riesana Lapissa. Tutkin säätä, ja huomasin että tunturissa voisi olla sittenkin selkeää, kun kylillä leijui sitkeä sumu. Ei auttanut kuin lähteä kiipeämään tunturiin. Pakkasin pilkkireppuun termospullollisen glögiä ja untuvatakin. Vaimo nauroi, että ei taida tähtitaivasta näkyä. Tuntia myöhemmin olin kuitenkin jo kiipeämässä sumuisessa Lommoltunturin rinteessä. Pimeässä ja sumussa täytyi ihan gps:ää välillä vilkaista että tiesi kävellä ylämäkeen. Heti puurajan jälkeen näin yläpuolella tähtiä, ja vielä muutaman askeleen jälkeen pilviverho jäi alapuolelleni. Olipa hieno fiilis. Kaiken lisäksi tunturissa oli kunnolla pakkasta, kun saman aikaan kylällä tihkutti vettä. Kiipesin aivan tunturin huipulle, jossa sain vetää saman tien untuvatakin päälle, kun viima oli pureva. Aika pian selvisi että revontulet olivat taas olleet ja menneet. Taivas oli sieltä täältä punervan revontuliusvan peitossa, mutta mitään isompaa purkausta ei tullut. Mukava oli silti katsella tähtiä ja avaraa öistä maisemaa. Glögikin maistui.

Tunturissa voi päästä eroon piinaavasta sumusta.

E.T wants home. Keimiön huippu ja revontulimyrskyn rippeet.

Pimeyttä kohti Keimiötä.

Kuukautta ennen joulua huomasin yllättäen pihalta revontulikaaren. Ajattelin, että samahan se on käydä kokeilemassa, sopiiko kylälle rakennettu uusi lintutorni revontulten kuvaamiseen. Torniin kiivettyäni pohjoisen taivaalla oli kelpo kaari ja otin siitä panoraamakuvan. Halusin kuitenkin päästä lähemmäs Ounasjoen pintaa ja lähdin melko pian rantaan kuvaamaan. Revontuli-illasta tuli yllättävänkin hyvä. Kummasti piristi lumetonta marraskuuta, kun taivas oli kutakuinkin täynnä vihreää revontulten loimua ja erilaisia kuvioita. Reposet olivat hidasliikkeiset ja toistivat yhtä väriä. Harmitti, että kamerani lankalaukaisin on lakannut toimimista. Liitin ei vain enää jostain syystä sovi kameraan. Ilta olisi tarjonnut erinomaiset mahdollisuudet time-lapse videointiin, ja vähän jännitti, saanko ilman laukaisinta teräviä kuvia.

Väriä Ounasjoen yllä.

Pimeään talveen tuli hetkeksi valoa!

Kiekuroita Kittilässä.

Luonto voittaa katuvalot.

Vielä löytyi sulaa kohtaa Ounasjoesta.

Marraskuu sai mukavan päätöksen kun vesisateisen päivän päätteeksi pakkasin pilkkireppuun taas glögiä ja suuntasin tunturiin. Luvassa oli selkeää keliä ja revontulia. Matkalla Aakenukselle ei auttanut hoppuilla, kun tie oli kuin luistinrata! Perille kuitenkin päästiin ja huomasin heti että taivaalla oli pientä aktiivisuutta. Kiipesin Aakenustunturin rinteille yhteen suosikkipaikoistani ja aloin odotella isompaa purkausta. Keli oli todella tuulinen, mutta kun lämpötila oli nollassa, en tarvinnut pukea untuvatakkia. Glögi silti maistui. Länsitaivalla oli himmeä revontulinauha, ja ajattelin että tässäkö tämä nyt oli. Olen kuitenkin oppinut, että puolenyön piikki pitää aina odottaa. Silloin viimeistään tapahtuu, jos tapahtuu. Nyt kuitenkin tapahtui jo tuntia aikaisemmin. Himmea revontulinauha heräsi eloon, ja alkoi jännästi poimuttua ja muuttua kirkkaammaksi. Nyt tuli Miikaan vipinää! Säntäsin erääseen V-kuruun, jota olin jo aikoja sitten suunnitellut tällaisiin kuvauksiin käytettäväksi. Ja kyllä,  kirkkaat revontulet paukahtivat taivaan yli lännestä itään, juuri kurunmyötäisesti niin kuin pitikin. 24 millisellä objektiivilla ei enää tehnyt mitään, kun revontulet oli lähes päällä. Laitoin siis 8 millin Samyangin paikalleen ja aloin kuvata revontulia ja kävin välillä mallina kuvassa. Revontulet sykkivät vauhdikkaasti aivan zeniitissäkin, mutta en oikein onnistunut niitä kuvaamaan jalustan kanssa kivikossa, ja vieläpä ilman lankalaukaisinta. Jatkoin kuvaksia liki yhteen saakka, ja kuvia kertyi hyvin. Vielä poismennessä Pyhäjärven jäällä revontulet syttyivät uudelleen pohjoisen taivaalle.  Tästä tulee hyvä revontulitalvi!

Miika Sirkiä

Odottelua V-kurussa.

Revontulet heräävät henkiin Pyhätunturin yllä.

Väriä väpättää lännestä itään.

Ne tuli juuri sinne minne pitikin.

Pam. Joulukuu alkaa ja toivottavasti myös kunnon talvi.